Sebastian Sorsa

Turboahdettu

Laitan reilusti hajuvettä.

Futarille ”reilusti” on hyvin suhteellinen käsite. Nähtyäni muutaman afrikkalaisen pelaajan balsamointiprojektin treenien jälkeen väitän, että monelle meistä parin sadan millin eau de toilette riittää maksimissaan viikoksi. Itse tyydyn pariin isoon suihkaisuun. "Later boys", moikkaan ja astun ulos kopista.

Kuljen tyhjää käytävää eteenpäin ja aistin, kuinka takanani pauhaava musiikki kuuluu koko ajan vaimeampana. Pysähdyn juuri ennen ulko-ovea ja jään fiilistelemään. Pukukopin stereoista kaukaisena kumiseva hip-hop on kuin jättiläisen tai kokonaisen futisjoukkueen sydämen syke. Kaulaltani ympäristöön leijuva makean mirhan tuoksu sekoittuu hien ja lattialla pyörivän kumirouheen hajuun. Tuoksu on portti tuttuun mielenmaisemaan. Olen yhä geimissä mukana, mietin. Rakastan naiivia itseluottamusta, jonka futarius minulle antaa. Se on nuoruuden lähteeni, pala blondia geelitukkaa ja Hesacup discoa. Tunne vie mukanaan ja kasvoni vääntyvät jonkinlaiseen kolmekymppisen faijan univelkaisilla silmäluomilla höystettyyn finnishboy duckfeissiin. Olen etuoikeutettu. Meillä kaikilla on työ-, koti- ja anoppilaroolit, mutta vain harva voi olla futari.

Astun ulos Stadionilta ja avaan puhelimen. On Instagram Storiesin aika. Ylhäältä, naamani pahimmat virheet peittävästä kulmasta otettu video on samanlainen kuin aina ennenkin. Lisään kuvan päälle mietteet: "Treenit ohi ja hyvä fiilis! Smile!" perusvarmaa sisältöä futaribrändini tueksi. Katson kelloa, se on 13.30 ja päivä alkaa olla paketissa. Tuntuu hyvältä olla pelaaja, aikuinen ammattilainen leikissä, joka alkoi jo lapsena.

Päässäni soivan Mestarien liiga -hymnin ja linnunlaulun sekoitus häiriintyy, kun joku liikkuu takanani. Se on nuori jengikaverini, joka hyppää pyöränsä selkään. "Huomiseen!" hän huudahtaa. Viuhdon pikaisen tervehdyksen. Haluaisin heti palata unelmiini, mutta katseeni jää kiinni kaverini kenkiin. Huomaan, että toistakymmentä vuotta välillämme ei estä meitä rokkaamasta samanlaisia Vansin skeittitossuja. Jään tuijottamaan lukiolaisen kollegani etääntyvää hahmoa ja tunnen kummallisella tavalla sekä ylpeyttä, että häpeää. Ylpeyttä luultavasti sen vuoksi, että meillä on yhä paljon yhteistä. Häpeää kai siksi, että sometan enemmän kuin kukaan joukkueemme kaksikymppisistä.

Todellisuudesta etääntyneet ajatukseni eivät ole estäneet fyysistä liikkumista, joten löydän itseni äkkiä pysäköintialueen keskeltä. Seison loskaisen parkkipaikan laidalla, johon on pysäköity kaksi sään runtelemaa autoa. Toinen niistä on minun, Ford C-Max EcoBoost. Kuten niin usein, auto on omistajansa kaltainen. Se on toimintakykyinen, vaikka kyljessä on pari kolhua. Turboahdettu moottori kertoo pinnan alla kuohuvasta voimasta, kun taas vain yksi litrainen moottori tarkkaan harkituista rajoista. Ulkoapäin se on Real Madridin valkoinen ja itsetietoinen. Sisältä sen kankainen kuori on harmaa ja vaatimaton. Lastenistuimien puristuksissa sen kantokyky on joskus koetuksella, mutta tarvittaessa se jaksaa kantaa vielä moninkertaisesti suurempiakin kuormia harteillaan. Takakontin valmiiksi pakattu treenikassi kertoo kiireestä, tyhjät suklaapaperit kyvystä nauttia elämästä.

Uskollinen Fordini oli kuitenkin jäänyt sivurooliin kyseisellä parkkipaikalla. Naapuriruutuun vauhdilla ja vinoon kurvattu kiesi imitoi olemuksellaan Mario Balotellin ylänurkkalaukauksen jälkeistä kehonrakentajapose -tuuletusta. Se oli erään jengiläiseni omaisuutta. Kyseisen Toyota Celican ensimmäinen versio oli nähnyt parhaat vuotensa joskus 90-luvun puolivälissä, mutta auton krominen, valaan siittimen kokoinen pakoputki ei pyydellyt anteeksi. Hopeinen maalipinta ja täysmetallivanteet kertoivat nuoren suomifutarin budjetin puitteissa maksimiin viritetystä arroganssista. T20 -mallin satakaksikymmentä hevosvoimaa uhosivat nousua junnusarjoista kaikkein kovimmalle huipulle. Huvittavaa, mutta minulla itselläni oli lähes samanlainen auto, kun tein ensimmäisen ammattilaissopimukseni. "Siinä se on", sanon lähes ääneen. Kiihko, intohimo, palo, se jokin syy, jonka takia pelaan jalkapalloa edelleen.

Avaan auton oven ja istun kuskin paikalle. Kokeilen kytkintä ja tunnen, että nilkan ojentaminen tuntuu jälleen vaivalloiselta. Se on normaalia eikä yllätä enää, mutta muistuttaa, että elän jo eräänlaista loppusuoraa. 33 -vuotiaana elämää on edessä paljon, mutta futariutta enää vähän. Käännän avainta, nilkkaani kiristää ja moottori hurahtaa käyntiin. Kulkuni on tasaista, taloudellista ja ekologista, niin, että mikään ei mene enää ohitseni. Ajan tarpeeksi hiljaa, jotta voin kaikilla aisteillani olla läsnä jo kauan sitten alkaneella matkalla, futarin matkalla.

Niin ja välillä palaan alkuun, paina kaasun pohjaan ja annan turbon laulaa!

Sebastian Sorsa

Kunujako

Muistan aina sen yhden snadin, höröhampaisen pojan, joka stondasi kentän laidalla. Jäbä pyöri siinä ihan yksin, kun muut heittelivät jo yläfemmoja ja valmistautuivat peliin. Se sylkäs maahan, käveli pää ylhäällä jengin keskelle ja vaikutti uhmakkaalta. Sitä sattui sydämeen, mut naamasta sitä ei nähny. Se oli ulkopuolinen, mut sen ilme oli enemmänki aggressiivinen, jotenki eläimellinen ja villi. Mut se oli vaan esittämistä. Hartioista huomas, et joku oli vialla. Ne oli ryhdittömät ja lysyssä. Niinku sudella, jonka lauma oli hylänny. Ja niin se asia vähän olikin. Se kundi pelas mukana, mut kukaan ei sanonut sille sanaakaan koko ottelun aikana, eikä sen jälkeen.

Harmittaa vielki sen puolesta, mut menneisyyteen en valitettavasti pysty enää palaa. Toi muisto saa kuitenkin miettii, kuinka monet ihmiset ympäröi mua täs elämässä ja kuinka tärkeetä se on.

Ihan ensimmäiseksi tulee tietenkin mieleen omat perheenjäsenet, esimerkiksi systeri ja broidi. Luonteet meillä on aivan erilaisia, mutta koska ollaan samaa verta, niin ollaan ainakin geneettisesti samanlaisia. Lisäksi ollaan kasvettu yhdessä, leikitty, flaidattu ja pelattu futista omalla kotipihalla. Tullaan bondaamaan nyt ja aina.

Sitten on kaikki mun homiesit eli kotipojat, kundit joiden kanssa ollaan tunnettu jo lapsesta saakka. Parhaat frendit. Pelattiin fussee samassa jengissä ja asuttiin samalla alueella Stadissa. Kaikki ollaan kirjoitettu omaa tarinaa ja ollaan osittain kasvettu vähän erilleen aikuisena. Mun pojat on silti mun poikii loppuun asti, oli ne sit minkälaisia tahansa. Duunikaverit eli futisjengiläiset on taas oma lukunsa. Paljon erilaisia häiskiä. Jotkut ovat tulleet Afrikasta, jotkut Jenkeistä, jotkut Kosovosta ja jotkut Kokkolasta. Kaikki on tietty mun jäbii, koska ollaan tehty hommia yhdessä, pelattu, treenattu ja kuunneltu koutsin räyhäämistä. Toisten kanssa oon hengannu enemmän kuin toisten. Joidenkin kanssa ollaan tosi hyviä kavereita. Usein työtovereista kuulee vähemmän, kun ollaan duunin ulkopuolella. Siitä huolimatta ne on kaikki mun äijii aina, koska ollaan fudattu kimpassa.

Näiden edellä mainittujen lisäksi mulla on paljon puolituttuja frendejä joita arvostan ja jotka on tyyppeinä mun makuun. On tuttuja ja tutuntuttuja, kavereiden vanhempia, niiden tyttökavereita ja niin edelleen. Mun jäbii ja muijii kaikki. Sitten on tietty vielä kaikki julkkikset, joiden kanssa oon joskus heittäny läppää ja joiden kans vähintäänkin frendataan somessa. Poliitikot, artistit, vaikuttajat ja tyypit joita tsiigaan vähän ylöspäin, kaikki kuuluu mun sakkiin.

Jos vedetään tää kelailu makrotasolle, niin kyllä meitsi fiilaa kaikkia Stadilaisia. Sama katupöly ollaan impattu rööreihin vuosien varrella. Melkein kaikki ollaan painettu sporalla Bollikselle tsiigaa Klubin peliä tai menty muuten vaan holleille skodii ja viettää aikaa. Näit juttuja on muualta Suomesta tulevan vaikea tajuta. Stadin kundit ja mimmit hiffaa kyllä.

Loppupeleissä kaikki suomalaiset on mun äijii ja mammoi. Yhdessä oon valmis taistelemaan Huuhkajissa, sinivalkoisten värien puolesta, aina viimeiseen pisaraan asti. Ei väliä minkä kokoinen, näköinen tai värinen tyyppi on, kunhan skulaa samalla puolella. Härmän puolella loppuun asti. Mun miehii, maanmiehii.

Niin ja oonhan mä myös eurooppalainen. Nytkin kun tsiigaan mitä hiluja mulla on taskussa, niin eurojahan ne! Ei mitään dollareita tai jenejä. Kyl tää vanha manner on vaan nätti. Meillä on hieno historia ja kulttuuri yhdessä. Voidaan reissaa tääl ilman rajatarkastuksia ja jengii on laidasta laitaan. Otetaan esimerkiksi vaikka tanskalaiset ja ruotsalaiset. Tosi makeeta sakkia. Vähän niin kuin me, mut vaan tyylikkäämpiä ja menestyneempiä. Hej Svensson och Poulsen, ni är min killarna.

Olen mä ollut muutamia kertoja skulaa fudista Venäjälläkin, Pietarissa. Kelatkaa miten buli ja hieno metropoli ihan tässä lähellä. Venäläiset on kovii ottaa maljaa, niinku me suomalaisetkin, mutta on siel paljon muutakin mihin voidaan tääl Härmässä samaistuu. Jaetaan monii juttuja kuten älyttömän kaunis luonto ja yhteinen Itämeri. Mitä tarkemmin mä tonne itään päin tähystän sitä varmempi oon siitä et ne on mun jäbii.

Itse asiassa olen onnekas, et oon saanu pelkästään duuninpuolesta käydä melkein joka ikisessä maailmankolkassa. On tullu skulattuu Vietnamissa maailman pisimmällä ruoholla ja Karibian kuumudessa Trinidad&Tobagon maajengii vastaan. Lomareissut tietty vielä lisäksi. Päällimmäisenä on jääny mieleen, että kaikissa paikoissa missä oon käynyt on ollut tosi rentoo sakkii. Oon tietty ollu mestoilla vaan vieraana, mut on helppo nähdä et ihmiset on lähes samanlaisii joka paikassa.

Ai miksi mä tämmöisiä mietiskelen?

On tullut lähipäivinä luettua uutisia yhteiskunnan ja ihmisten jakautumisesta, epätoivoisista turvapaikanhakijoista ja kansojen välille rakennettavista muureista. En ole omin silmin prosesseja todistanut, enkä ole asiantuntija, mutta oon melko varma, että meidän ihmisten tulisi kulkee toisiamme kohti eikä poispäin. Kun yytsitään toisiamme liian kaukaa tehdään helposti väärii tulkintoja. Meidän pitäis mennä juttusille niin tajuttas, mikä on kaiken takana. Liika äänekkyys saattaa ehkä olla epävarmuutta tai uhmakkuus tapa purkaa epätoivoa. Kukaan ei pärjää maailmassa yksin, vaikka ulkopuolelta katsottuna sitä ei aina fiilaiskaan.

Tiedän, koska olin sen alun tarinan poika.

Kaikki tapahtui liikuntatunnilla, jossa luokka jaettiin kahteen eri jengiin. Kyseessä oli niin kutsuttu kunujako. Siinä kaksi kapteenia valitsi mieleisensä pelaajat yksi kerrallaan muodostaakseen omat joukkueensa. Parhaimmat haluttiin aina ekana ja heikoimmat valittiin viimeisenä. Juttu meni niin, että olin silloin päätynyt koulun ”koviksen” hampaisiin. Kuten kiusaajat yleensä, tyyppi hallitsi heikompiaan pelolla ja sai lopulta kaikki kääntymään mua vastaan. Homma oli kärjistynyt edellisellä viikolla, kun sain välitunnilla turpaan koko luokalta. ”Mylly, mylly!” ne huus. No, nyt seisoin rivissä ja toivoin, et mut otettais jo takasin jengiin mutta huomasin, että yks toisensa jälkeen tuli valituksi ympäriltäni. Mut haluttiin jättää viimeseks. Koitin leikkii kovaa niinku aina, mutta itku tuli myöhemmin kotimatkalla.

Kiusaaminen on lasten julmaa vallankäyttöä, johon oon myös itse joskus syyllistynyt. En siis kanna kaunaa kenellekään, vaan oon onnellinen, et ollaan kasvettu noista ajoista. Kuitenkin vahvat muistot ivallisista ilmeistä ja syrjinnästä pysäyttää vielä vuosikymmenienkin jälkeen.

Toivonkin, että me täysi-ikäiset ei enää sorruttaisi samaan. Ettei valittaisi vain parhaimpia, suosittaisi vain omia ystäviä tai valikoitaisi ketkä pelastetaan ja ketkä hylätään. Aikuisilla on valta valita empatian ja kylmyyden välillä.

Ollaan me kaikki uuden ajan kunuja ja tehdään jokaiselle sellainen olo, että he tuntevat olevansa meidän miehii, naisii, tyttöjä ja poikia.

Teemu Packalén

Kova pää

Mä vihaan häviämistä. Nuorempana olin itsepäinen. En totellut ketään vain siksi että mua käskettiin tekemään jotain.

Mulla oli vaikeuksia koulussa. Olin ala-asteella tarkkiksella. Mun perse ei pysynyt penkissä, ja mulla oli liikaa virtaa. Mä olin kuudennella luokalla jo sen pituinen kuin nyt. Iso ja levoton, ja mä olin tosi kovapäinen. Mikään ei saanut mua tottelemaan. Opin aakkoset kotona, mutta en suostunut sanomaan niitä opettajalle koulussa. Mä en yksinkertaisesti tehnyt mitä käskettiin. Piirsin taululle auringon, kun sinne pyydettiin kirjoittaa jotain.

Tarkkiksen opettajat olivat ihan huipputyyppejä. Se muutti mua. Siellä ei ollut mahiksia mokata. Ne piti kovemman kurin. Kun teki ihan pienenkin virheen, tuli heti pahaa rankkua. Kotona oli puhetta poikakodista, vaikka en mä mitään tosi pahoja juttuja tehnyt. Mua ei vaan kiinnostanut mennä systeemin mukana. Mä olin lahjomaton, muhun ei voinut vaikuttaa. Mua olisi ollut helppo kusettaa tuolloin, olin yllytyshullu. Halusin todistaa voivani tehdä mitä hyvänsä.

Vaikka mä olin yläasteella pahis, hengasin aina välillä nörttien kanssa ja tein niiden kanssa asioita, koska mä halusin olla normaali. Mä tiedostin, että mä en välttämättä ole itse ihan normaali, mutta mä halusin olla ja kuulua johonkin. Mä en silloin ihan tiennyt kuka ja mitä mä olen. Se pelotti mua.

Jouduin nappulana usein tappeluun. Pelasin kiekkoa ja kuljin lahkeet sukissa. Mun maine kiiri ja sain jopa haastajia eri puolilta kaupunkia. Onneksi mä pelasin jääkiekkoa, jos sitä ei olisi ollut, en tiedä mitä olisi käynyt. Mä pelasin alle 16-vuotiaiden maajoukkueessa. Se oli mun juttu, mä halusin änäriin. Mä en pärjännyt koulussa, ja kiekko oli mun koko elämä.

Mulla oli tiivis kaveriporukka nuorena. Siihen kuului kaksi pienempää jätkää, jotka soitti suutaan. Aina kun tuli joku ongelma, mä tulin hoitamaan homman. Kenellekään ei käynyt mitään pahaa, kävi säkä siinä mielessä.

Pyrin aina olemaan reilu. Meillä oli kaveriporukassa tyttöjä, jotka ei päästänyt meitä niiden bileisiin, koska ne oli tavannut jotain uusia poikia. Me seistiin pihalla, ja siihen tuli sisältä joku niistä uusista jätkistä uhoamaan ja soittamaan suutaan. Mä sitten tööttäsin sitä oikein kunnolla tauluun, ja se kaatui. Lopulta me sitten päästiinkin sinne bileisiin sisälle. Tää kundi oli varmaan kaksi tuntia pohjakerroksessa laattaamassa, se oli aika kova hitti minkä mä annoin. Sit se nousi sieltä ylös ja tuli kysymään, että kuka mua oikein löi. Mä nousin ja sanoin että se olin minä. Se kundi sanoi, että otetaan uusiksi, mutta mä sanoin että ei oteta, lyö vaan takasin. Mäkin olin lyönyt sitä vain kerran. Se kysyi että oonko mä tosissani. Mä sanoin että joo joo, ja mä menin sen eteen ja pidin kädet alhaalla. Se latas mua täysiä nyrkillä päähän. Tais mulla vähän silmä tulla mustaksi, ja sitten se oli loppuunkäsitelty juttu.

Kun täytin 18, tajusin että mä joudun ongelmiin, jos jatkan samalla tavalla. Siihen loppui mun tappelut. Voittaja häviää aina. Varsinkin nykyään.

Nyt vanhemmiten mä haluan kontrolloida itseäni. Haluan kontrolloida tunteita ja ajatuksia. Ihmiselämää ei voi kontrolloida, tunteita ei voi kontrolloida. Silti mä yritän sitä. Mä tunnen jotain – se on tärkeä juttu. Mä olen nyt vasta oppinut arvostamaan omia tunteitani. Mun pitää miettiä, mitä mä oikeasti haluan ja mistä mä oikeasti tykkään.

Mulla on kyky omistautua. Voin sulkea asioita mielestäni, ja sen jälkeen mä vaan toimin. Kun löysin vapaaottelun, UFC:ssä ei ollut ketään suomalaisia. Se oli niin kaukainen juttu, ettei sitä edes tullut miettineeksi. Se oli Jenkeissä pyörivä sarja, jota katsottiin telkkarista. Kun Anton Kuivanen ja Tomppa Niinimäki pääsi sinne, mä tajusin että se on mahdollista. Siitä tuli mun tavoite.

Jos kaikki maailman ihmiset tappelisivat, voittaja olisi luultavasti järkevin ottelija, ei välttämättä vahvin. Vapaaottelussa on kyse tästä. Pitää aina pyrkiä siihen, että oma pää on puhtaana. Ihan pienetkin asiat vaikuttavat. Jos saat kaverin nurin ja tiedät, että omat voimasi ovat lopussa, pitää tehdä oikeita asioita. Ei kannata vaan mennä päälle. Jos vastassa on iso jätkä ja se pienempi kaveri on tarpeeksi fiksu, se pienempi voittaa. Sillä isolla ei ole muuta asetta kuin kokonsa, sen täytyy tulla päälle. Se käyttää voimansa siihen. Tietysti voi voittaa myös niin, että vaan hyökkää päälle, sellaisella meiningillä että mikään ei tunnu missään. Silloin ei voita taidolla vaan raivolla. Pidemmän päälle se kostautuu.

Vapaaottelu on vähän niin kuin shakkia. Sun pitää koko ajan lukea, mitä vastustaja tekee. Suurin juttu pärjäämisessä on sitä, että tuntee vastustajansa ja osaa otella sitä vastaan. Ensimmäisenä mä katson vastustajan kätisyyden, vasen vai oikea. Ihan sama kumpi se on, mutta vasurit on vittumaisempia. Sitten katson onko tyyppi pitkä vai lyhyt. Sen jälkeen, että onko se mattojätkä vai pystyjätkä. Sitten onko se vahva vai heikko. Useimmiten mä olen pidempi ja vahvempi.

Mä kunnioitan mun jokaista vastustajaa, ja toimin omilla vahvuuksillani. Sellaisia ottelijoita on paljon, jotka ottelee vastustajan heikkouksien mukaan pystyssä tai matolla. Ne rakentaa liikaa vastustajan mukaan. Se ei mee niin. Jos vastustaja on huono pystyssä, ei sitä tarvitse voittaa pystyssä – voi ihan hyvin mennä omalle alueelle, vaikka se olisi vastustajankin paras alue. Liikaa näkee jengiä, jotka miettii kutakin vastustajaa varten erikseen lyöntisarjoja, vasen oikea koukku. Vapaaottelussa ei auta, että on hyvä vain yhdellä alueella. On tärkeää toimia oikea-aikaisesti. On oltava taktisesti viisas, yläkerran on oltava kunnossa. Mulla ei ole muuta tavoitetta kuin voittaa ottelu. Jos pääsen selkään, revin pään irti heti kun paikka tulee.

Mulla ei oo ikinä notkunut polvet treeneissä. Salilla näen, että osalla tyypeistä notkuu tavan takaa. Se johtuu siitä, että kun ne saa osuman, ne ryntää päälle. Ne haluaa kostaa eikä ne hallitse impulssejaan, ja sitten ne saa isomman osuman, ja polvet notkuu. Mulla ei ole kostonhalua. Haluan otella puhtaasti, mä olen älykäs tappelija. Kun saan osuman, en yleensä ryntää päälle. Mä yritän viljellä tätä salilla, että jengi näkisi oman virheensä ja oppisi sen sijaan että ne pillastuu, kun niihin sattuu.

Aggressiot johtuvat pelosta. Jos ihminen ei pysty hallitsemaan vihaansa, pohjalla on aina pelko. Vaikka olisi miten iso äijä, se pelkää jos se ei pysty hallitsemaan vihantunteitaan. Baareissa näkee ihmisiä, jotka ovat itsensä kanssa epävarmoja. Jotkut eivät pysty hillitsemään itseään vielä aikuisenakaan. Ne eivät ole käsitelleet omia juttujaan.

Pari vuotta sitten olin Turussa Cage-tapahtuman jatkoilla yökerhossa. Olin voittanut aiemmin illalla oman matsini ekassa erässä kuristamalla vastustajan. Seisoin tiskillä jonossa, ja joku kundi repi mut niskasta taakseen ja otti paikkani. Nuorempana olisin puuttunut asiaan, en olisi antanut sen olla. Mutta ottelun jälkeen mä en suuttunut siitä yhtään. Ai se oli sun paikka. Niin mä sanoin. Mun ei tarvitse rähistä. Nuorempana en uskaltanut sanoa, jos olin eri mieltä, tai jos joku etuili jonossa. Nyt mä en enää hermostu, pystyn sanomaan ihmisille mitä mä ajattelen ihan rauhallisesti.

Kehä on turvallinen ympäristö, koska siellä on säännöt. Siellä ei voi pelleillä tai teeskennellä, siellä on oltava tosissaan. Siinä on pakko käsitellä omia impulssejaan, onnistumisia ja epäonnistumisia. Sparrissa epäonnistumiset muistaa aina onnistumisia paremmin, ne jää vaivaamaan. Onnistumisen ilo tulee siitä, että antaa itselleen jonkun tehtävän. Vaikka, että mä pidän kädet ylhäällä tai että mä lyön viisi jabia ja niiden pitää mennä sisään.

Voitoista ei opi. Häviämisestä oppii. Niin sanotaan, ja se on kylmä fakta. Mä hävisin mun ekan ammattilaisottelun UFC:ssä. En hyväksy mitään syytä sille tappiolle, vaikka niitä on vaikka kuinka paljon. Mun päällimmäisin ongelma oli, että mulla oli noussut kusi päähän. Kun kuulin, että pääsen matsiin, mä pelkäsin että mitähän tapahtuu. Ja kun sitten sain tietää vastustajan, se tuntui aivan helpolta nakilta. Piece of cake. Siksi mä hävisin, klassinen syy: aliarvioin vastustajan. Sen jälkeen on tullut kunnioitus.

Mä oon nykyään lastenkodissa töissä, siellä on ihan samanlaisia tyyppejä kuin mitä mä olin. Näen itseni niissä. Mä uskon, että ottelu on hyvä lääke koulukiusaamiseen. Meidän salilla opetetaan nuoria kamppailueskarista lähtien. Hierarkia on se, mitä opetetaan. Kunnioitusta, itsevarmuutta. Treeneissä voittaminen on myös tärkeää, totta kai. Kun voittaa ottelun, ei tarvitse tapella.

Vapaaottelussa näkee sellaisia tyyppejä, jotka haluaa vain tapella. Ne tyypit yrittää nostaa egoaan. Ehkä puolet aloittajista on semmoisia, jotka tulee tappelemaan salille. Kun treenejä on pari takana, käsitys menee ihan uudenlaiseksi. Osa lopettaa, kun ymmärtää mistä on kyse. Me tehdään akrobatiaa, kuperkeikkoja, kärrynpyöriä, voltteja, niissä kehityksen huomaa heti. Kehonhallinta on kaikkein olennaisin juttu. Pitää ymmärtää, mistä asiat lähtee. Miten keho toimii. Vapaaottelussa kaikki lähtee lantiosta. Keskivartalo on kaikki. Meidän peruskurssille tulee naamatatskattuja katutappelijoita, jotka ottaa dunkkuun kilpatanssijoilta. Kehonhallinta on kaiken avain.

Kun vapaaottelua harrastaa, kamppailemisesta katoaa vihaisuus. Lyömisessä ei ole vihaa. Pitää ajatella mitä tekee, toiminnasta pitää tulla tietoista. Tietysti kaikille ihmisille tulee vihantunteita. Meidän kaikkien sisällä asuu vihan demoni, mutta ottelussa se katoaa. Kun mä lyön ja treenaan, se näyttää vihaiselta, mutta mun mieli on aivan tyyni. En tunne tunteita.

Mä olen voittamaton – mä kelaan sitä usein. Se on mun perusajatus. Kamppailulajit ovat tuoneet mulle itseluottamusta, itsevarmuutta, tilanteeseen menemistä. Se vaikuttaa keskustelussa, ihan kaikessa. Jos mä näen levottoman nuorisojoukon kadulla, ei se vaikuta muhun mitenkään. Mä en hermostu, mä toimin järkevästi. Mä hallitsen mun impulssit. Nuorena mä en tiennyt, mitä mä oikeasti halusin. Kun aloin otella, musta tuli rauhallisempi. Ennen mä olin levoton, en tiennyt mitä elämältä halusin. Jos mentiin kavereiden kanssa kahville, mä en pystynyt istumaan. Mä olin heti menossa seuraavaan paikkaan. Nyt mä harkitsen, mitä mä teen. Mun sisällä on tasapaino.

Todennäköisesti musta ei tule maailman parasta vapaaottelijaa, mutta totta helvetissä se on mun tavoite. Pitää olla realisti: Mulla on maksimissaan viisi vuotta aikaa. En mahdu pitkään aikaan vielä top kymppiin. Tää on tasasta puurtamista. Mä oon nyt kilpaurheilullisesti parhaassa iässä. Mä teen pelkästään tätä, mutta elämässä on tietysti muutakin kuin urheilu. Mä annan kaikkeni nyt tälle. Niin paljon kuin lähtee. Se on kamppailijana kasvamista. On tullut oma tapa tehdä. Kaikki mun elämässä on johtanut tähän, että olen vapaaottelija.

Shaka Kampara

Harmaakarhut

Graalin ritarit

Rautakaupassa oli puolen päivän aikaan hiljaista. Tiskin takana istuva kauppias puhui pitkää puhelua ja teki lyijykynällä muistiinpanoja ruutuvihkoon. Kauppias oli noin kolmekymppinen mies, jolla oli huolellisesti hiusgeelin avulla muotoiltu jakaus ja vaaleansinisiin kivipestyihin leviksiin työnnetty ruutupaita. Ainoa asiakas minun ja Damienin lisäksi oli isokokoinen raskaasti hengittävä mies. Hänen liivistään roikkui puukko ja muita työkaluja. Mies luki silmiä siristäen rasioiden päädyistä muttereiden mittoja.

Kävelin kassalle maalarinteippirullan kanssa. Kauppias vilkaisi minua ja tummansinistä lyhythihaista kauluspaitaani. Helmassa oli pari pientä keltaista maalitahraa. Kauppias jatkoi puhelua kunnes kuuli ulko-oven yläpuolelle ripustetun kellon kilahtavan. Hän käänsi nopeasti katseensa ja näki pitkän laihan Damienin lampsivan ulos reppu selässä. Kauppias lopetti puhelun ja väläytti leveän autokauppiaan hymyn.

“Käydäänpä nopeasti selvittämässä yksi juttu”, kauppias sanoi ystävällisesti ja ohjasi minut rautakaupan kassan takana olevasta ovesta sisään. Kävelin edeltä pieneen sotkuiseen takahuoneeseen, jonka seinälle ripustetusta kalenterista kesäkuun tyttö hymyili bikineissä ja nojaili keltaiseen urheiluautoon. Kauppias veti oven perässään kiinni. Olin juuri kääntymässä tiedustellakseni, mistä on kyse, mutten ehtinyt avata suutani. Kauppias löi minua lujaa palleaan ja lysähdin kasaan ruskealle shakkikuvioiselle muovilattialle. “Oli muuten viimeinen kerta, kun käytte täältä pöllimässä maaleja,” kauppias sanoi. Onneksi meillä olikin niitä jo riittävästi projektiamme varten. “Nyt painu helvettiin, että mä pääsen jatkamaan mun duuneja.”

Olin käynyt ystävieni kanssa monena päivänä kiertämässä rautakauppoja. Olimme keränneet pikkuhiljaa maaleja ensimmäistä whole cariamme varten. Whole car, koko junavaunun kokoinen graffiti oli kuin Graalin malja, joka houkutteli suureen seikkailuun. Sm2-mallisen paikallisjunan yhden vaunun maalattava pinta oli noin kolme metriä korkea ja kaksikymmentä metriä leveä. Tiesimme, ettei tulisi olemaan helppoa, maalata tämän kokoluokan teosta öisellä ratapihalla, jäämättä kiinni. Kiinni ei kuitenkaan kannattanut jäädä, jos ei halunnut päästä tutustumaan vankilaelämään.

Tyhjensimme reppumme Tapion keittiön pöydälle. Päivän saaliiseen kuului muutakin kuin spray-maaleja. Velvet Undergroundin banaani-T-paitaan pukeutunut Damien nosteli repustaan pippuripihvejä, kermaperunoita ja six-packin olutta. Tapio kurkisti reppuun, nosti sieltä vielä säilykepurkin ja luki ääneen sen kyljestä “Karhupaté?” Damien kääntyi katsomaan purkkia, ja naurahti “ai niin, tollanenkin tarttu mukaan.” Tapio pudisti päätään, heitti purkin Damienille ja alkoi paistaa pihvejä. Damien jäi pyörittelemään karhupatépurkkia mietteliäänä, nosti sitten katseensa hymyillen ja sanoi “Tänään me tsekataan se Grizzly man -dokkari, jossa joku aktivisti hengaa harmaakarhujen kanssa Alaskassa ja ne karhut syö sen!”

Katsottuaan elokuvaa viisitoista minuuttia nauttien samalla valmistamaansa herkkuateriaa Tapio sanoi, “Nyt voitas vaihtaa leffaa.” Hän pisti viimeisen palan pippuripihviä suuhunsa, käänsi katseen Damieniin ja jatkoi osoittaen haarukalla tietokoneen näyttöä, “tää on nimittäin ihan paska”. Damien oli vasta saanut koottua annoksen lautaselleen. “Sori Tapsa, mutta tää on laatuleffa. Sulla on vaan paska maku.” Damien maistoi pihviä ja lisäsi sitten “sitä paitsi toi jätkä näyttää ihan sulta.” Vaaleahiuksinen, atleettinen ja leveästi hymyilevä karhuaktivisti Timothy Treadwell tosiaan näytti kaksikymmentä vuotta vanhemmalta versiolta Tapiosta.

Äidin talon kellarikomeroiden ovista ei nähnyt sisään. Siksi juuri äidin kellari oli täydellinen paikka säilöä varastettuja maaleja. Lisäksi äitini vaikutti unohtaneen kellarikomeron olemassaolon. Hän ei säilyttänyt siellä mitään, vaikka ullakon häkkikomero pursuili tavaraa.

Kun olin tuomassa viimeistä maalierää kellarikomeroon, pysähdyin ovensuuhun. Eripituisia ja -kokoisia letkuja, suppiloita ja pulloja lojui ympäriinsä, ja keskellä lattiaa oli kolme suurta valkoista ämpäriä. Raotin yhden ämpärin kantta. Isäni oli näköjään alkanut harrastaa kotiviinejä ja heittänyt meidän whole car-maalit pois uuden harrastuksen tieltä.

Suljin kellarikomeron oven ja lähdin etsimään isää äidin asunnolta, kysyäkseni missä maalit olivat. Juoksin rappuset ylös ja avasin avaimella oven. Asunnossa oli hiljaista. Löysin äidin keittiöstä. Hän istui äänettömänä nojaten päätään käsiään vasten ja tuijotti puhelintaan, joka oli pöydällä näyttö pimeänä. Kun äiti nosti katseensa, näin että hän itki. Äiti viittasi minua istumaan viereiselle tuolille. “Olivier, sun isä on kuollut. Joku lääkäri Meilahden sairaalasta soitti äsken. Isä oli tuotu sinne sydänkohtauksen takia.” Kiedoin käteni äidin hartioille ja olisin itsekin halunnut surra. En kuitenkaan tuntenut mitään.

Hyökkäyspeli

Istuin Tapion huoneen sohvalla ja piirtelin keskittyneesti. Heti, kun äiti oli vähän rauhoittunut, olin lähtenyt takaisin Tapion asunnolle ja selittänyt kavereille tilanteen. “Koska sulla on Tapsa liksapäivä?” Damien kysyi piirrellen Tapion pöytään, joka oli jo valmiiksi monen tussikerroksen peitossa. “Sähän voisit ostaa maalit ja me voitaisiin maksaa sulle Olivierin kanssa myöhemmin takaisin”, Damien ehdotti nostaen katseen pöydästä Tapioon. “Sähän voisit maksaa eka entiset velkasi pois”, Tapio vastasi puhdistaen huolellisesti valkoisia kenkiään puhdistusaineella ja vanhalla sukalla. “Jos sä olisit kuunnellu, kun mä kerroin, että meillä palkataan uusia tyyppejä, sulla olis nyt omaa rahaa”, Tapio sanoi katsellen kenkää joka suunnasta kattolampun alla, “mut eihän sua kiinnosta tulla postia lajittelemaan, ku on siistimpää olla persaukinen taiteilija.”

Piirsin vielä viimeiset tussin vedot, ja nostin luonnoksen muiden nähtäväksi. “Ajattelin että voitaisiin tehdä tällainen.” Olin luonnostellut junavaunun, jonka kyljessä oli hopeinen GRIZZLY MAN -teksti. Teksti ulottui vaunun laidasta laitaan ja nousi ikkunoiden yläreunaan asti. Kirjainten yläpuolella oli vaaleanruskea sahalaitainen tausta, josta tuli mieleen karhun turkki. Kirjaimissa oli paksut mustat ääriviivat, 3D:t ja perinteiset valkoiset kiilteet. Tapio pisti puhtaat valkoisina hohtavat kengät sivuun, katsoi mietteliäänä luonnosta ja sanoi “Mitä jos mentäisiin tän viimeisimmän sankarin kauppaan silloin, kun se ei ole paikalla?”

Seuraavana viikonloppuna seisoimme saman rautakaupan edessä, jonka takahuoneen lattialla olin viikkoa aiemmin haukkonut henkeä kuin kala kuivalla maalla. Rautakauppa sijaitsi viihtyisällä alueella asuinrakennuksen katutasossa kampaamon ja kukkakaupan välissä. Toisella puolella katua autio leikkipuisto näytti odottelevan yön lapsia keinumaan ja leikkimään kirkonrottaa. Leikkipuistoa rajasi kadun puolella punainen puuaita ja toisella puolella jyrkkä rinne ja tiheä metsikkö. Metsikön takana oli koulu jonka parkkipaikalla odotti yksinäinen auto, Tapion pieni sininen Renault Twingo.

Tapiolla oli putkikassi olalla ja Damienilla rinkka selässä. Minulla oli tiiliskivi kädessä. Olimme istuneet leikkipuiston perällä puoli tuntia seuraten liikennettä. Koko aikana ohi oli ajanut vain pari taksia ja yksi äänekäs moottoripyörä. Kello lähestyi neljää, ja valo alkoi hitaasti lisääntyä. Ensimmäiset aikaiset töihin lähtijät alkaisivat kohta lyödä herätyskellojaan hiljaisiksi ja keitellä aamukahvejaan. Kun kerrostaloasuntojen ikkunoihin alkaisi syttyä valoja ja ikkunoiden takana näkyä liikettä, olisi liian myöhäistä.

Katsoin vielä viimeisen kerran ympärilleni kuin pelinrakentaja Super Bowlissa, joka valmistautui käynnistämään hyökkäyksen. Oikea käteni kulki laajan kaaren keräten vauhtia, tiiliskivi irtautui sormista ja jatkoi liikettä eteenpäin. Kivi kohtasi näyteikkunan ja paiskautui sen läpi. Ikkunan särkyessä suuret lasinpalat putosivat ja iskeytyivät liikkeen lattiaan hajoten pienemmiksi ja taas pienemmiksi paloiksi. Meteli oli niin kova, että koko kortteli heräisi siihen. Kiven tekemä reikä ei ollut tarpeeksi suuri, että siitä olisi mahtunut sisään. Tapio otti putkikassista vasaran ja alkoi lyödä reikää laajemmaksi. “Väistä vähän" sanoin ja potkaisin lasia reiän alapuolelta. Vielä toinen potku ja reikä oli riittävän suuri. Lasinsirut kirskuivat ja luistivat kenkien alla, kun pääsimme vihdoin sisälle tuttuun rautakauppaan. Lasi kimalteli kaikkialla liikkeen lattialla. Tunsin lasinsiruja myös kengissäni.

Rautakauppa näytti erilaiselta yöaikaan. Vaikka ulkona aurinko oli jo nousemassa, sisällä oli hämärää. Hyllyköissä roikkuvat metalliset koukut, piikit ja pihdit näyttivät kokoelmalta keskiaikaisia kidutusvälineitä. Spraymaalihyllyt olivat kadonneet kassan läheisyydestä, missä niitä pidettiin päivällä. Tilalla oli kaksi mainostelinettä, jotka seisoivat päivisin kaupan ulkopuolella. Etsimme maaleja kiireessä väistellen pahvilaatikoita ja ostoskärryjä, jotka lojuivat käytävillä täynnä tavaraa. Mitä kauempana olimme ikkunoista, sitä huonommin näimme eteemme.

Vihdoin löysimme maalit kaupan perältä. Minuutti, jonka olimme käyttäneet maalien etsimiseen, oli tuntunut tunnilta. Mustat, valkoiset, ruskeat ja hopeat katosivat vauhdilla putkikasseihin ja rinkkaan. Poistuimme liikkeestä samaa reittiä kuin olimme menneet sisään eli näyteikkunan läpi. Juoksimme tien yli ja leikkipuiston läpi niin nopeasti kuin pääsimme raskaiden kantamusten kanssa. Olimme jo päässeet leikkipuiston takana olevaan metsikköön, kun näimme poliisiauton siniset valot kaupan luona.

Nukkuva eläin

Isän hautajaiset järjestettiin rakennuksessa, joka edusti samaa pelkistettyä tyyliä kuin kaikki muutkin viime vuosikymmeninä rakennetut suomalaiset kirkot. Penkit olivat vaaleaa puuta. Kattoikkunoista laskeutuva auringonvalo kimpoili alas valkeiden pintojen kautta ja loi tasaisen rauhallisen valon koko tilaan. Kun astuin rikkinäisillä lenkkareillani kirkon keskikäytävälle, tilaisuus oli jo alkanut. Minulla oli epämukava olo. En ollut nukkunut juuri lainkaan ja minusta tuntui, että kengissä oli vieläkin lasinsiruja.

Pappi, joka ei tuntenut isää puhui hänestä kauniisti. “Nouskaamme ylös tunnustamaan yhteinen uskomme”, papin ääni kaikui. Istuin taaimmaiseen penkkiriviin ja katsoin kun hautajaisvieraat tekivät työtä käskettyä. Kun isä oli viimein laskettu hautakuoppaan, kantohihnat rullattu ylös, haudan kansi laitettu paikalleen ja kukkaset päälle, lähdin vähin äänin tapaamaan kavereitani.

Istuin ikkunapaikalle puolityhjän bussin takapenkille. Edellisen kerran olin käynyt muutamaa sanaa pidemmän keskustelun isän kanssa syksyllä ensimmäisen sydänkohtauksen jälkeen. Silloin isä oli jonkin aikaa selvin päin. Hän oli kertonut omista hoidoistaan ja kysellyt minulta tulevaisuuden suunnitelmista. Pian tapaamisen jälkeen isä joi taas. Hän palasi elämäntapaan, jonka hän tiesi vievän hautaan niin kuin Grizzly man, Timothy Treadwell, joka palasi kaikista varoituksista ja läheltä piti tilanteista huolimatta joka kesä Alaskaan karhujen pariin. Sain äidiltä tekstiviestin. “Moikka Olivier, täällä muistotilaisuudessa vähän ihmeteltiin minne katosit. Oletko tulossa kotiin yöksi? Olisi joka tapauksessa kiva nähdä huomenna. En varmaan jaksa tehdä ruokaa, mutta voisin tarjota sulle lounaan jossain.”

Kun ilta alkoi pimetä, pakkasimme maalit Tapion Renault Twingoon ja lähdimme matkaan. Ajoimme reilun tunnin matkan paikallisjunan päätepysäkille Karjaalle. Tapio pysäköi auton vähän matkan päähän asemasta. Asemalla ja sen läheisyydessä oli hiljaista. Lamput loistivat kirkkaina tummaa taivasta vasten kuin taivaankanteen ripustetut tähdet. Ratapiha kylpi niiden oranssissa valossa. Tapio kiipesi ensimmäisenä aidan yli ilman kantamuksia. Heitimme putkikassit aidan yli Tapiolle. Aita oli tehty tukevista yhteenliitetyistä teräskehikoista, joihin oli kiinnitetty tiheä metalliristikko. Ristikko nousi muutaman sentin kehikon reunan yli jättäen näkyviin tasaisen rivin tylppiä piikkejä. Olin juuri laskeutumassa aidalta ratapihan puolelle, kun oikea käteni lipesi kylmän ja kostean metallin päältä. Putosin jaloilleni ja jatkoin matkaa, mutta kädessä tuntui jomottava kipu.

Punainen junavaunu näytti laiturilla valtavalta. Se päästi murahduksia ja pihahduksia kuin nukkuva eläin. Otin putkikassista maalipurkin ja aloin luonnostella suuria kulmikkaita kirjaimia. Tapio alkoi värittää ensimmäistä kirjainta hopealla pitkin ripein vedoin. Damien seisoi laiturilla ja katsoi mitä luonnostelin. Etenin laituria pitkin tehden junan kylkeen suuria neliömäisiä kirjaimia, kunnes lopulta junan kyljessä luki FUCK YOU! niin suurilla ja yksinkertaisilla kirjaimilla, että sen voisi lukea kilometrin päästä.

Harmaakarhun ystävyys

Päästyäni makuulle Tapion sohvalle ja vedettyäni ohuen viltin päälleni vajosin uneen. Istuin vanhan ja värittömän yksikerroksisen ostarin keskellä puisella penkillä. Ostarin liiketilat olivat muuten tyhjillään, mutta yhteen näyteikkunaan oli pinottu vanhoja erikokoisia kuvaputkitelevisioita huteriksi torneiksi. Jokaisessa ruudussa sama meteorologi esitteli myrskyn etenemistä sääkartalla. Ostarin yläpuolella tummat pilvet näyttivät kuplivan kuin myrkkykeitto. Pilvimassa pyöri hitaasti keskuksen ympärillä, kuin näkymättömän kauhan hämmentämänä. Metrin päässä edessäni seisoi karhu, jonka sisältä kuului jatkuva tasainen matala murina. Ruokin karhua rotan kokoisilla raaoilla lihan paloilla, joita nostelin vieressäni olevasta valkoisesta kotiviiniämpäristä. Karhu hyökkäsi minua kohti ja tarrasi hampaillaan oikeasta kädestäni, jolla olin syöttänyt sitä. Koitin huutaa, mutten saanut ääntä ulos suustani. Koitin riuhtoa kättäni irti, mutta karhun ote oli liian vahva.

Kun heräsin Tapion sohvalta, oikea käsi oli yhä kipeä ja näin siinä kirkkaanpunaiset jäljet ratapihan aidan piikeistä. Tutkin ja tunnustelin hetken jälkiä. Kirkas keskipäivän valo täytti huoneen ja unen jättämä painostava tunne alkoi hälvetä. Avoimesta ikkunasta kantautui raitiovaunujen ja bussien ääniä. Damien kuorsasi patjalla olohuoneen lattialla peitto vedettynä pään yli. Astuin Damienin yli, kävelin ikkunalle ja katsoin seitsemännestä kerroksesta alas kadulle. Raitiovaunut liukuivat kiskoillaan. Ihmiset kävelivät kesäisissä vaatteissa. Kauppahallin takana, torin yläpuolella lenteli lokki. Kaivoin puhelimen taskustani ja soitin äidille.

Mikko Sarjanen

Jouluaatto

Ville sai taas mantelin ja virnuili omahyväisesti pyöritellen sitä kielellään. Tais olla jo kolmas vuosi putkeen. Siitä mantelin mummojen mukaan tuomasta onnesta mä en ollu ihan varma ainakaan koulun suhteen, sen välitodistus oli tasaista vitosten kimaraa. Tai ehkä just mantelionnella se oli selvinnyt rimaa hipoen ala-asteelta seiskalle, koska mitään se ei koulun eteen tehnyt. Ville on mun pari vuotta nuorempi pikkuveli ja me istuttiin Roihuvuorelaiskolmiomme keittiössä joulupuurolla. Kun manteliskaba oli ratkennut, mutsi siirtyi heti hääräämään laatikoiden pariin. Faija nukkui kankkusessa, se oli joulun hommansa hoitanu, eli paistanu kinkkua läpi yön ja siinä sivussa imeny tapansa mukaan siivuja kossusta. Meidän perheen perinteen mukaan kinkun piti olla ylikypsä, faija piti siitä sammumalla huolen. Kello tuli kakstoista ja Turun torilta alettiin telkkarin välityksellä mumista joulurauhan julistusta. Mutsille se oli tärkeä juttu ilmeisesti jostain lapsuudesta ja sen mieliks me istuttiin levottomina sohvalla ja katottiin kun jengi paleli pakkasessa. Hengitys höyrysi, joku heilutteli pientä suomenlippua. Meillä oli broidin kanssa jo ihan muut mielessä. Kun Porilaisten marssi tärähti käyntiin, me rynnittiin eteiseen vetämään untuvatakkeja niskaan.

"Me mennään hetkeks ulos näkee kavereita, tääl ei kuitenkaan oo mitään järkevää tekemistä", huikkasin torttutaikinaa pakastimesta tonkivalle mutsille ja lämäsin oven kiinni ennen kun se ehti protestoida. Ville loikki jo portaiden välejä niin että rappu raikasi. Viiden kerroksen matkalla sai aikaan hyvän kaikusinfonian. Pihalle päästyäni vinkkasin Villelle silmää ja kaivoin kellarin avaimet taskusta. Talon pyöräklitsussa ei jouluaattoisin ollut ruuhkaa ja me pujoteltiin iisisti tsygien välistä varaston perällä pölyttyvän hylätyn kumipuhkisen naisten Tunturin satulalaukulle. Se oli meidän tussijemma. Kaivoin muovipussin laukusta ja otin arsenaalin esille. Viis Penol 1000 - klassikkoa ja kaks tykkiä, eli Popmaten 30 millistä maalikäppiä, joiden helposti puhdistettava maali oli valutettu pois ja tilalle kaadettu inkkiä, joka ei irronnut kirveelläkään. Valkattiin parhaassa hapessa olevat Penolit mieheen, pantiin tykit hihoihin ja lähdettiin lampsimaan kohti bussipysäkkiä. Aikaa oli nelisen tuntia. Oltiin sovittu että viideltä mennään faijan kanssa taloyhtiön joulusaunaan, sitä paitsi bussit, ratikat ja metro lakkasivat jouluaattona kulkemasta jo alkuillasta.

Unelmien täyttymys on tyhjä vaunu, jossa pystyy operoimaan ilman uteliaita silmäpareja. Arkisin, puolen päivän aikaan sellainen saattaa osua kohdalle idän suunnan ensimmäisellä välillä Mellunmäki - Kontula, mutta Kontulassa laiturilla odottaa todennäköisesti vähintäänkin kourallinen tarjousten perässä Itäkeskukseen matkalla olevia mummoja. Ei kiinnijäämisriski silloinkaan suuri ole, mutta joku niistä saattaa kuitenkin nostaa metakan.

Jäimme Herttoniemen metroasemalla bussista ja liu´uimme liukuportaiden kaiteita pitkin samanaikaisesti asemalaiturille. Itään päin menevä juna vinkui sopivasti tunneliin ja pyörähdimme sisään, suuntana Mellunmäki. Pääteasemalla metro rullasi suoraan kääntöraiteelle ja viimeiset matkustajat jäivät pois. Jäimme vaunuun ja piinaavat minuutit alkoivat. Istuimme mukamas muina miehinä kun kuljettaja laahautui kumarassa ikkunan ohi kohti junan toista päätä. Sillä ei selvästi ollut mielessä muu kuin kellokortin leimaaminen ja rosolli. Hitaat minuutit kuluivat. Olimme keskimmäisessä vaunussa, mihin mahdolliset viime hetken kiirehtijät eivät ehdi. Aseman kellon sekuntiviisari mateli. 30 sekuntia… 20 sekuntia… 15… laiturilta kuului muutama huudahdus, kopinaa ja juuri ennen kuin ovet sanoivat PIMMM nelihenkinen perhe: isä, äiti, poika ja lastenvaunut, rojahtivat hengästyneenä sisään. Vittu. Liu´utin tykin takaisin hihaan ja irvistin veljelle. Juna liikahti. Päätimme ajaa kaupunkiin ja tehdä välissä pari ratikkarundia, olihan aikaa vielä reippaasti.

Väkeä ei ollut paljoa liikkeellä. Kontulasta tuli muutama, Myllypurosta ei ketään, Itäkeskus, en enää pannut merkille, valuimme penkeillä vaunun päädyssä, perhe alkoi valmistella poistumista, "Teemu ne lapaset nyt käteen", Siilitie, PIMMM, ovet sulkeutuvat ja taas se muoviselta haitarilta kuulostava tuttu liikkeellelähtönarina, ajatukset harhailee…vaunu on tyhjä… "VITTU! VAUNU ON TYHJÄ!", huusin kurkku suorana ja adrenaliiniryöppy sai lähes tärisemään. Ville, joka oli istunut selin menosuuntaan, käänsi pään. Olkapäille ulottuva vaalea letti heilahti ja suusta pääsi innostunut ulvahdus. Kolme kokoa liian iso untuvatakki kahisi sen sännätessä käytävälle. Pari askelta ja loikka penkeille, selkänojan jäädessä jalkojen väliin. "Vittu sä oot hullu", sanoin päätä pudistellen hymyssä suin kun Ville jo viimeisteli ensimmäistä VENUSTA ylänakkiin.

Ville on Venus ja mä oon Pluto. Ne ei todellakaan ollu meidän ekat tägit, mutta Korsossa joku vanhempi kaistapää oli saanu kuulla että broidi bommaa Zekeä, mikä oli siis sen tägi ainakin ollu joskus ja uhannu tulla vetämään sitä turpaan, ja niin se sit jossain planeettapäissään vaihtoi täginsä Venukseks. Ja koska Pluto oli vapaana, mä kelasin että veljekset kuin ilvekset ja vaihdoin vanhan Dodgeni planeettaan. Deet ja geet on muutenkin vittumaisia saada staileiks.

"Sä, oot, hullu", toistin mutisten ja kävin Penol tonnilla päädyn kimppuun. Pluto, Pluto, Pluto, ikkunat, Pluto, Pluto, Pluto, Pluto ikkunoiden yllä kääntyvät valkoiset nakit, Pluto, Pluto, ovien ikkunat ja penkkien selkänojat. "Herttoniemi - Hertonäs", kuului kuulutus ja istahdin penkille sydämen takoessa rinnasta läpi. Ville istui pari looshia kauempana käytävän toisella puolella ja venytti mielipuolista virnettään kohti korvia. Se nautti. Vaunun puolikas oli pelkkää valuvaa Venusta. Tussin haju ei tuntunut vielä pahemmin nenässä, ainakaan sitä ei huomannut ja näissä adrenaliineissa siitä ei edes välittänyt. Ovet aukesivat ja menivät kiinni. En ollut uskoa silmiäni, ketään ei tullut sisään ja maaninen pommitus jatkui. Takaraivossa välähti ajatus siitä että vittu, Kulosaaresta ei muutenkaan tule koskaan ketään kyytiin, eikä tullut nytkään. Ovet eivät edes auenneet ennen matkan jatkumista ja nyt alkoi pistävä hajukin tunkeutua sieraimiin. Kulosaaren sillan kohdalla puolet olivat vaihtuneet ja Venus ja Pluto vuorottelivat pian jokaisessa ikkunassa. Sillalla ajavassa autossa takapenkillä istunut pikkupoika katsoi monttu omppuna toimintaa kun me hypittiin penkeiltä toiselle ja annettiin terien liukua pitkin pintoja. Etupenkin väsynyt väki tuntui tuijottavan harmaaseen tulevaisuuteen.

Jos tussista alkaa muste loppua eikä jälki ole enää tulvivan täyteläistä, eikä inkkipulloa ole sattunut matkaan, pikainen hätäapu on sukka. Ota sukka jalasta, pane tussi sukkaan ja pyöritä kunnolla. Huovan pohjalle kerääntynyt muste alkaa liikkua kohti terää. Pyörityksen jälkeen avaa korkki varovasti, ettei sinne mahdollisesti kerääntynyt muste räjähdä käsille, housuille, tms.

Sörnäisten asemalle tultaessa Villen sukka pyöri. Se oli siirtynyt 30 millimetrin tykistä kompaktimpaan Penol tonniin ja huomannut vahingossa valinneensa suden tussivarastosta. Jättimäinen Patrick Ewing - koristossu irtosi jalasta kevyesti potkaisemalla. Makkaralla olevasta tennissukasta sai nopeasti otteen ja sekunnissa tussi oli sisällä. Mä istuin hengästyneenä siinä vieressä ja katoin meidän aikaansaannosta - kaikki nakit ja Venus ja Pluto jokaisessa ikkunassa - enkä tajunnut ennen kuin ovet sulkeutuivat vartijaparin ilmestyneen vaunun toiseen päähän. Näkymättömät kädet tarttuivat saman tien kaulasta ja keuhkot tuntuivat kutistuvan rusinan kokoisiksi. Nappasin sukan Villen kädestä samalla kun hampaiden välistä sihahti "Ässät!". Ville valahti valkoiseksi ja korjasi korostetusti asentoa. Sen silmät tuntuivat laajenevan. Me ei puhuttu mitään, katottiin vaan toisiamme ja kumpikin tiesi mitä toinen ajatteli. Nyt ihan iisisti, ollaan aivan satunnaisina matkustajina, tässä näin, matkalla joulun viettoon, ei mitään hätää, ei mitään hätää, Hakaniemessä rauhassa ulos ja… Siinä vatsojen pohjia kutittelevan jännityksen laukeamisen ja äkillisen pelon törmäyspisteessä oli päässyt unohtumaan että vaunussa todellakin dunkkasi kunnolla.

Kun oltiin hetki liikahdettu Sörnäisistä kohti Hakaniemeä, toinen stevareista alkoi hiljalleen katsella ympärilleen. Selkeästi rutiinikierroksellaan jo vapaiden alkua odottanut pari havahtui, todennäköisesti ekaks hajuun ja sitten pikkuhiljaa ympäröivään remonttiin. Ne otti muutaman askeleen käytävällä, toinen meni penkkien väliin, veti hanskat käsistä ja lonttasi sormensa Plutoon. "Nää on muuten tehty ihan just", toinen sanoi silmät kirkastuen metron alkaessa hidastaa tunnelissa ennen asemaa. Toinen ässä oli pari kertaa vilkaissut meitä päin ilman sen kummempaa reaktiota. Mä näin sen heijastuksena ikkunan kautta ja koitin pitää viattoman viulistin ilmettäni päällä. Ville istui niihin selin jännityksestä jäykkänä, toinen jalka paljaana, koristossu kädessä. Me oltiin valuttu vaivihkaa penkeillä niin että vain päät näkyivät. Me tiedettiin että isojen avonaisten untuvatakkien alla polviin asti roikkuvat, liian isot farkut puolittain peittävät, aivan liian isot flanellipaidat olivat sanaton tunnustus noiden savitakkien vadeissa. Tämän habituksen perusteella koppireissu, ainakin kollattavaksi koittaisi satavarmasti.

Telepaattinen suunnitelma oli selvä. Kun Hakaniemessä kuuluu PIMMM ovien sulkeutumisen merkiksi, me liuetaan macgyvereinä siitä kapenevasta raosta hatkaan. Ja kun Hakaniemessä vihdoin kuului PIMMM, vartijoiden vaistot olivat jo alkaneet raksuttaa ja maihinnousukengät kolahtelivat lattiaan vaunun puolen välin kohdalla. Siinä oli sadasosista kyse. Mä hyppäsin ja viuhahdin kolmella harppauksella ulos. Ville pyörähti mun perässä tangon ympäri, eka askel, ovet lähestyvät toisiaan, toka askel ja kylki edellä dyykkaus laituria kohti, ovet menee kiinni, 10 senttiä, 5 senttiä, näpit puristuvat väliin ja koristossu jää vaunun sisäpuolelta silmiin poraavan skitson näköisen parrakkaan vartijan otteeseen. Kolmen sekunnin italowestern-tuijotus tuntui tunnilta, kunnes metro nytkähti liikkeelle.

Ainoa vähemmän kyseenalainen asia mikä Villeä enää edes pikkusen kiinnosti oli koris. Lahjat oli lyhyydestä huolimatta huomattu aikaisessa vaiheessa. Into, heittäytyminen tilanteisiin ja pelisilmä olivat ainutlaatuiset. Sitten se jäi, niin kuin niin monella muullakin lahjakkuudella, kun perjantai-illat alkoivat venyä, pienten ruskeiden pullojen kilinä ja ostarilla parveilevat muijat kiehtoa, eikä himassa varsinaisesti oltu asian suhteen yhtään intohimoisia. Vaikka valmentaja mahdollisuuksien mukaan haki ja heitti treeneistä, tunnin matkat julkisilla kaupungin pohjoispuolelle harvenivat ja lopulta loppuivat kokonaan. Konkreettinen muisto menneestä mahdollisuudesta oli yhä tärkeä pari kalliita Patrick Ewing-koristossuja, jotka mummo oli pienistä eläkerahoistaan nipistäen tuonut Villelle kannustukseksi sotaveteraanien laivareissulta Tukholmasta. Ja nyt toinen niistä puristui saatanansavitakkiässän paskaisissa näpeissä ikkunan toisella puolella. Metro kiihdytti, oli päästettävä lopullisesti irti. Sinne meni, vittu.

"Tule!", mä huusin liukuportaista. Ville havahtui ja luovutti katseen tunneliin katoavasta kengästä. "Niil on radiopuhelimet ja salee ilmottaa muille asemille." Heitin sukan takas Villelle, se veti sen kompuroiden vauhdissa jalkaan ja me rynnittiin liukuportaita ylöspäin toivoen, ettei perillä olisi vastaanottokomiteaa odottamassa. Ei ollut. Tällä kertaa. Kiitos jouluaaton. Me jatkettiin ulos ja juostiin lumisen Hakaniementorin halki ja lysähdettiin lopuksi jonkun kivijalkakirjakaupan portaille Pepsi-kellon alle. Ville oli tuskaisen näköinen. Se veti märän, jäähileisen sukan pois ja otti violetin jalkapöydän käsien väliin ja alkoi hieroa. Vastakkaisen talon katolla digitaalinumerot ilmoittivat -6, mutta mereltä puhaltava tuuli teki ilmasta ainakin kymmenen astetta kylmempää. "Sun jalka joudutaan amputoimaan", mä sanoin. Ville tuijotti hetken jalkaansa ja samalla kun se naamaansa väännellen kääntyi kattomaan mua, kirjakaupan ikkunassa muovinen joulupukki alkoi pudistaa päätään ja heiluttaa kättään ja pikkuoravakuoron kimittämä Jingle Bells tunkeutui lasin läpi, pyörähti meidän korvien kautta ja jatkoi matkaansa torin halki, laskeutui alas metrotunneliin, livahti ovien välistä itään päin liikkuvaan junaan, hyppäsi Herttoniemen asemalla pois ja surffasi vihellykseksi koripallotossua kantavan vartijan huulien väliin. "Kyllä ne tais nyt päästä pakoon", toinen sanoi. Toinen lopetti viheltelyn. "No, ainakin kotimatka tulee olemaan jäätävä", ja dumppasi koripallotossun lähimpään roskikseen.

Taloyhtiön saunan kiukaan kivikourallisen alla helottavat oranssit vastukset sihahtelevat faijan viskoessa niille pieniä kauhallisia vettä tasaiseen tahtiin. "Näin tulee kundit tasainen lämpö." Kuiva löyly nipistelee korvia ja jokaisen kauhallisen jälkeen me tehdään Villen kanssa pieni viilentävä nyökkäys. Faija ähkii vieressä, nojaa taaksepäin ja yrittää saada jalan suoraksi käsien väliin. "Jouluvenyttely." Meitä alkaa naurattaa. Ennen kun se ehtii kysyä, tiedätteks te muuten sen vitsin, Ville nousee, laskeutuu jalkaansa skidisti aristellen lattialle ja sanoo: "Suomalainen, sen pallit jäi lauteiden väliin."